Sivut

tiistai 31. toukokuuta 2011

Kuvausassistentti

Kuvailin neulomaani huivia Ravelrya varten takapihalla, kissat tietysti "apuna". Saanasta sattui tällä kertaa olemaan oikeastikin apua, joskin vahingossa. Jätin huivin ja kissat pieneksi hetkeksi keskenään ulos mennessäni hakemaan sisältä pätkän siimaa tai vastaavaa, jolla saisin huivin kiinnitettyä aitaan. (Välihuomautus ihmisille, jotka eivät ole koskaan kuvanneet isoja pitsihuiveja: se on hankalaa!)

Tullessani takaisin Saana istui penkillä tarkkailemassa puussa istuvia varpusia. Linnuilla on pesä vajan seinässä olevassa pöntössä, joten ne eivät ole järin ilahtuneita kissojen ulkoiluista. Ulkoilut jäävätkin lyhyiksi siksi aikaa, kun poikaset ovat pesässä, jottei niiden ruokkiminen häiriinny. Huivin olin jättänyt penkin selkänojalle odottelemaan. Yhdistelmä kissa + penkki + huivi näytti kauniilta, joten napsaisin pari kuvaa. Näistä suunnittelemattomista vahinkolaukauksista tuli (tietenkin) paljon parempia kuin mistään harkituista, joskin epätoivoisista, huivi-siimalla-kiinni-aitaan -viritelmistäni. Huivi tosin ei pääse kuvissa oikeuksiinsa, koska kissa varastaa koko shown. ;) Onneksi kissan väri sentään sopii huiviin.


keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Sinisiä oravia ja muita otuksia

Tundra eli uudelta nimeltään Piisku (eikö olekin ihana nimi? Olisinpa itse keksinyt sen!) muutti pääsiäisenä uuteen kotiinsa. Taigaa sen sijaan ei saatu rokotettua niskassa olevan ihottuman takia, joten tyttö jäi kotiin odottelemaan ihottuman paranemista. En päästänyt pentuja lainkaan tutustumaan kissatarhaan tai pihaan, mutta Piiskun lähdettyä Taiga on saanut samat "oikeudet" kuin isommatkin tytöt.

Tarhan lisäksi ulkoilen tyttöjen kanssa aidatulla takapihalla pitäen niitä visusti silmällä. Asuntoon muuttaessamme meillä ei vielä ollut Beisaa. Leevi taas ei takapihalla kököttelystä perusta, joten alkuun ulkoilin pihalla kahden sompun kanssa. Valjaissa. Kaksi kissaa valjaissa vielä joten kuten menee, mutta Beisan liityttyä muonavahvuuteen kädet kirjaimellisesti loppuivat kesken, joten luovuin valjaista.

Taiga on siis nyt päässyt sekä tarhaan, että takapihalle. Ulkona onkin sen mielestä tosi jännää! Siellä lentelee hyönteisiä ja lintuja, aidan takana liikkuu ihmisiä ja on kaikenlaisia hajuja!

Sininen orava pensaassa?

...ja puussa...

Näinkö kenties ÖTÖKÄN??

Mikäs siellä meni?

Rankkaa tämä ulkoilu!

Isosisko Beisa paheksuu moista riehumista...

Riinan kanssa Tallinnassa

Riinan näyttelyura jäi aikanaan kesken juuri ennen IP-tittelin viimeistä sertiä kissan sairastumisen takia. Näyttelyasiat jäivät taka-alalle pitkäksi aikaa jo senkin takia, että pian sen jälkeen minulle tuli uusi näyttelykaveri, Saana. Koska näyttelyt jäivät kesken ennen puuttuvaa ulkomaan sertiä, kissa olisi pitänyt ensimmäiseksi raahata ulkomaille, mikä voi olla tottuneellekin näyttelykävijälle stressaava kokemus. Joten viimeinen serti jäi hakematta.

Jossain vaiheessa mielen pohjalla alkoi kuitenkin kyteä ajatus, että mitäs jos sittenkin... Näyttelyuran katkeaminen kesken harmitti, varsinkin kun Riina oli erinomainen näyttelykissa, kaunis ja halukas esiintymään. Lisäksi Riinan emon DM-tittelistä puuttui tasan yksi IC/IP-tason jälkeläinen, eikä kukaan muu todennäköisesti olisi sitä saavuttamassa. Kävimme Riinan kanssa yhdessä esittelynäyttelyssäkin vähän kokeilemassa, että mitä se näyttelytouhusta tykkäisi. Se meni olosuhteisiin nähden hyvin, mutta esittelynäyttely ei tietenkään ole sama asia, kuin arvostelunäyttely.

Lopulta päätin, että ainoa keino ottaa asiasta selvää on mennä näyttelyyn kokeilemaan. Niinpä ilmoitin reippaasti Riinan Tallinnan näyttelyyn. Lähdössä oli omat kommervenkkinsa, kuten että kissan papereista panikoinut emäntä ei muistanut oman passinsa mennen vanhaksi aikoja sitten... Matka sujui hyvin. Perillä hotellissa Riina oli vähän ihmeissään oudosta paikasta (ja hotellin käytävillä juosseista melko äänekkäistä, pelimatkalla olevista pojista...), mutta tutki kuitenkin uteliaasti paikkoja.

Lauantaiaamuna menimme näyttelypaikalle. Se oli onneksi sentään minulle tuttu paikka, kävin nimittäin reilua vuotta aikaisemmin Saanan kanssa samassa paikassa näyttelyssä. Eläinlääkärille jonottamisen jälkeen löysinkin heti tutut somppuihmiset, joiden avulla häkki oli ennätysajassa verhotettu. Kissa häkkiin ja odottelemaan arvostelua.

Olin kerennyt jo ennen matkaa kehitellä kaikenlaisia kauhuskenaarioita, joissa kissa karkaa, syö tuomarin elävältä tai tekee mahdollisesti jotain vielä kamalampaa. Olin itse siis aivan hirveän hermostunut viedessäni kissaa arvosteluun. Riina oli pöydällä vähän levoton, maukui ja pyöri, muttei karannut eikä edes ainakaan kovin näkyvästi suunnitellut tuomarin syömistä. Sinänsä huvittavaa, että tapahtuma, jota olin miettinyt ja hermoillut etukäteen vaikka kuinka pitkään, oli ohi muutamassa minuutissa ilman minkäänlaista draamaa. Riina sai sertinsä ja valmistui, melkein viiden vuoden odotuksen jälkeen!

Sunnuntai menikin sitten paljon rennommissa tunnelmissa. Koska olin itse rennompi, kissakin oli rennompi. Riina oli pöydällä oikein nätisti, jopa puski ja pussaili tuomaria. (Ehkä se suunnitteli tuomarin syömistä, eihän sitä tiedä... ;)

Voi olla, etten Riinaa kuitenkaan enää tämän jälkeen näyttelyihin vie, mutta olen erittäin tyytyväinen, että lähdiin reissuun! Muuten pähkäilisin edelleen, että voiskohan sitä vai eiköhän sitä vois jne.