Auran päivä

Ihminen nousi taas ihan liian myöhään avaamaan kissanluukun. Tarhaan on tosi tärkeää päästä heti aamulla tarkastamaan, ettei sinne vaan ole mennyt yön aikana lintuja tai oravia. (Itse asiassa en tiedä ihan tarkkaan, mikä se sellainen orava on, mutta oon kuullut isompien kissojen puhuvan niistä ja ne kuulostaa tosi jänniltä.) En syönyt aamupalaa, kun se oli pahaa. Ja myöhässä, niin siksikään en syönyt. Kun oli liian kiire ulos.

Seuraavaksi kesti taas iän kaiken, että ihminen sai hilauduttua ylös sohvalta ja tultua meidän kanssa takapihalle. Jostain syystä sen pitää aina tulla meidän kanssa sinne, ihan niin kuin me ei muka osattais ite olla siellä. Saana-mummi meinas kiivetä puuhun ja ihminen huus sille. Varmaan oli kateellinen, kun ei ite osaa kiivetä. Mä vähän säikähdin ja juoksin sisälle, mutta tulin kyllä heti takaisin, kun ulkona on kuitenkin niin jännää.

Sit mä löysin tälläsen tosi oudon kiipeilypuun, johon oli aika hankala kiivetä. En ihan tajua, kuka on tämmösen suunnitellut. Ihminen ei tykännyt siitäkään, että mä yritin kiivetä tähän. Se on kyllä jotenkin tosi kiree tyyppi.

Aurinko paistoi ja se oli kivaa. Ihminen tosin häiritsi auringosta nauttimista huitomalla kameralla ja hokemalla, että kato tänne, kato tänne. No mä kuule katon ihan mihin lystään, eikä siellä sun suunnassas ollut mitään katottavaa edes!

Sit tultiin sisään (ihan liian pian) ja mä vähän juoksin ees taas sisällä ja leikin Tiitin kanssa. Yritin myös leikkiä isompien kissojen kanssa, mutta ne ei oikein tykkää mun leikeistä. Mokomat nipot. Söin ruokaa, vaikka se oli samaa kuin aamulla tarjottu, eli ei edelleenkään hyvää, mutta oli kauhee nälkä. Mieluummin söisin pelkkiä kananameja, mutta ihmisen mielestä pitää syödä myös "kunnon ruokaa". Pah. Kyllä kai nyt kana on kunnon ruokaa, eikö?

Ruuan jälkeen rupesikin väsyttämään ja nukuin eri paikoissa ja eri asennoissa, yksin ja Tiitinkin kanssa välillä, vaikka sen kanssa onkin vähän ahdasta. Siinä se päivä sitten menikin. Huomenna taas uusiksi!